Venytin unta, viivytin heräämistä,
unimaailmat jälleen kerran turvallisempia kuin tämä todellisuus,
kylmä, jollain tapaa vieraan tuntuinen.
Outo, käsittämätön, monesti pelottava.
Iltapäivällä kampesin vastentahtoisesti ruhoni irti lakanoista, laitoin kahvit.
Ei maitoa. Kirosin hiljaa mielessäni.
Vilkaisin ulos. Kirosin hiljaa ääneen.
Se on jotenkin aina musertava hetki.
Seisoin ikkunan äärellä,
päivänvalo oli jo poistumassa ja tuijotin tihenevää lumisadetta,
maisema muuttuu valkeaksi ja minut valtaa inho ja ahdistus,
väristykset valuvat vartaloa myöten ja muistoja tulvii mieleen.
Nuo muistot kaiketi ovat syynä tähän jokavuotiseen reaktiooni.
Hetkessä olen taas vastenmielinen epäsikiö koulun pihalla, se joka ei osaa edes luistella.
"Miten sää kuvottava läski kehtaat vieläkin hengittää?"
"Miten sää kuvottava läski kehtaat vieläkin hengittää?"
Jälleen istun teininä jokirannan hangessa pohtien hyiseen veteen hukuttautumista.
Ja lukemattomat muut hetket myöhemmältä iältä vilistävät repaleisen mielen läpi turhankin elävinä.
Toki niitä asioita on käsitelty, niin itsekseen kuin terapiassakin, jo vuosia.
Tapahtumista jää jälkiä. Jäljet hälvenevät hiljalleen.
Tähän ah-niin-symbolisesti sopivan kuvan nappasin tänään:
Ensilumiahdinko on tältä vuodelta ansiokkaasti selätetty, nyt kohti uusia kriisejä!
Ja kyllä kaltaiseni paatunut lumenvihaajakin sen myöntää, että onhan tuo toisinaan pirun nättiäkin.
Yritin kauppareissulla kuvaillakin, vähiin tosin jäi kun pelkäsin puhelimen kastuvan liikaa.
Bonuksena ensilumikuva vuodelta 2007:
Ja lumisia räpsyjä muutaman vuoden takaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti