Vajosin hereille, nöyrryin tulevaan päivään.
Yleensä pyrin roikkumaan unensyrjässä kiinni niin kauan kuin pystyn, mutta väistämättä tämä valveillaolokin on kohdattava vaikka mieluummin valitsisi painajaisetkin. Ahdistus herättelee tänäänkin, sen kuristava ote kaulalla tekee hengityksen vaivalloiseksi ja maalailee toivottomia tulevaisuudennäkymiä.
Onko pakko olla olemassa vaikkei jaksa?
Suutun sille, sitten suutun itselleni että tänäänkin tätä samaa, suutun miehelleni joka toivottaa huomenet ja käytän kaiken itsehillintäni tukahduttaakseni raivoni mutinaksi sillä ei ole hänen syytään että tunnen näin, koen itseni huonoksi ihmiseksi ja syylliseksi ties mihin pahaan, suutun kaikille ja kaikelle ja koen käsittämätöntä vihaa koko maailmaa kohtaan, ja samassa suunnatonta syyllisyyttä siitä että luhistun pääni edessä siinä missä lukemattomat muut taistelevat elämästään sotien runtelemissa maissa tai nälänhädän keskellä.
Kaikki on liikaa. Itkettää, mutta ahdistuksen ylimaallinen nyrkki tukkii puristuksellaan kyynelkanavatkin. Kuin olisin valvonut viikkoja ja ilmakehä ympärilläni muuttunut lyijynraskaaksi puristaen minua kasaan kaikkien ihmisyyteni virheiden painolla.
Kertaan mielessäni lukemattomien psykologien, terapeuttien, ahdistusryhmien ja muiden neuvoja menneiltä vuosilta, koitan parhaani mukaan hengitellä rytmissä, puolihymyillä ja mitä muuta nyt saankaan palautettua mieleeni. Pitäisi keskittyä hetkeen, olla tietoisesti läsnä. Vahvimpana läsnä tuntuu olevan takaraivosta kumiseva ajatus siitä, että olisi kaikille parempi mikäli olisin kuollut nukkuessani, pyrin karistamaan sen pois. Josko ihan vähän leikkelisi itseään, sehän ei ketään satuttaisi kunhan pitäisin jäljet piilossa?
Puren hampaat yhteen kiroten ja vapisten, nousen ylös, otan lääkkeen. Kiroan sen ottamista, haluaisin pärjätä ilman näitä. Pakotan itseni liikkumattomaksi kunnes nappi on vienyt oloistani pahimman terän, raotan varovasti sälekaihtimia ja tuijotan ulos.
Mietin mille tuntuisi mennä sinne, ulkomaailmaan, kauhu lamaa ajatuksestakin, alkaa kihota kylmää hikeä. Joskus on mentävä ja joskus pystyykin. Mille tuntuisi vaikka viedä roskat, käydä kävelyllä, kaupassa, jossain, ilman puolen päivän valmistelua ja ittensä psyykkausta, ilman lääkkeitä?
En tahdo satuttaa ketään, siispä pakko jaksaa. Sinnitellä ja selviytyä. Sillä on vielä kourallinen heitä, jotka minustakin välittävät. Keitän teetä, ja yritän keksiä jotain merkitystä tällekin päivälle.
