Ensilumi & epätoivo

Venytin unta, viivytin heräämistä,

unimaailmat jälleen kerran turvallisempia kuin tämä todellisuus,

kylmä, jollain tapaa vieraan tuntuinen. 

Outo, käsittämätön, monesti pelottava.

Iltapäivällä kampesin vastentahtoisesti ruhoni irti lakanoista, laitoin kahvit.

Ei maitoa. Kirosin hiljaa mielessäni.

Vilkaisin ulos. Kirosin hiljaa ääneen.

Se on jotenkin aina musertava hetki.

Seisoin ikkunan äärellä,

päivänvalo oli jo poistumassa ja tuijotin tihenevää lumisadetta,

maisema muuttuu valkeaksi ja minut valtaa inho ja ahdistus,

väristykset valuvat vartaloa myöten ja muistoja tulvii mieleen.

Nuo muistot kaiketi ovat syynä tähän jokavuotiseen reaktiooni.

Hetkessä olen taas vastenmielinen epäsikiö koulun pihalla, se joka ei osaa edes luistella.
"Miten sää kuvottava läski kehtaat vieläkin hengittää?"

Jälleen istun teininä jokirannan hangessa pohtien hyiseen veteen hukuttautumista.

Ja lukemattomat muut hetket myöhemmältä iältä vilistävät repaleisen mielen läpi turhankin elävinä.

Toki niitä asioita on käsitelty, niin itsekseen kuin terapiassakin, jo vuosia.

Tapahtumista jää jälkiä. Jäljet hälvenevät hiljalleen.

Tähän ah-niin-symbolisesti sopivan kuvan nappasin tänään:

Ensilumiahdinko on tältä vuodelta ansiokkaasti selätetty, nyt kohti uusia kriisejä!

Ja kyllä kaltaiseni paatunut lumenvihaajakin sen myöntää, että onhan tuo toisinaan pirun nättiäkin.

Yritin kauppareissulla kuvaillakin, vähiin tosin jäi kun pelkäsin puhelimen kastuvan liikaa.

Bonuksena ensilumikuva vuodelta 2007:

Ja lumisia räpsyjä muutaman vuoden takaa:

Tervehdys teille, ystävät, toverit, maanmiehet ja muut.

Olen vuosia pohtinut tätä. Blogia.

Minulla on sanottavaa. Vai onko sittenkään?

Kiinnostaako ketään, hukunko jupisemaan jonnekkin itekseni niinko muutenki.

Tohdinko laittaa oman kuvani? Joku tuttu saattaa löytää tämän, nauraa kahvit näppäimistölleen. Kenties vain vahingoniloisesti myhäillä; "ei järin vahvasti mene tuollakaan."

Sillä ei ole merkitystä.

Onko millään merkitystä?

Kah, siinä yksi yleisimmistä kysymyksistä joita tulee monesti mietittyä.

Siitä lisää myöhemmin.

Luet mielenterveyskuntoutujan blogia, tervetuloa.  Ja anteeksi. Ei, ei sittenkään anteeksi.

Ehkä kaltaisellani ihmissaastallakin on oikeus tähän.

Diagnoosina tällä hetkellä:

- Masennus. Yllärinpylläri! Tämä on vaihdellut diagnooseissa vaikeasta keskivaikeaan sieltä vuodesta 2006 kun ensimmäistä kertaa psykalla kävin.

-Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Ahistaa. Pirusti. Melkeen aina, syystä ja toisesta ja ilman syytä. Etenki ihmiset.

-Sosiaalisten tilanteiden pelko. Mää pelkään ihmisiä. Niistä ei koskaan tiijä. Koulut on jääny kesken pitkälti sen takia etten ole kyennyt olemaan ihmisten keskellä. Se jurppii. Kovasti. Kotoa postuminen vaatii helevetinmoisia ponnistuksia, että saa lähettyä tuonne ulkomaailmaan jossa liikkuu ties ketä. Kadehdin heitä, jotka voivat tuosta noin vaan käydä heittämässä roskat, tai käydä kaupassa, sen kummempia ahdistumatta/panikoimatta. Puhumattakaan uusiin ihmisiin tutustumisesta!

-Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka pitää sisällään epävakaita, estyneitä ja epäluuloisia piirteitä. Elikkä oon ihan selvä epävakaa, mutta lekuri halusi nuo pari muutakin siihen sisällyttää. Psykologi sanoi jotta oon ihan oppikirja-esimerkki epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, ite miinustaisin siitä sen että vihaa en pura muihin, enemmänkin padon kaiken sisälleni.

Psykoottistasoista oireilua on ollut, stressi sen laukasee että näen välillä ylimääräsiä. Niistäkin ehkä lisää myöhemmin. Kuitennii ainakii tähän asti kyenny hyvinnii vahvasti pitämään jalat maassa sen suhteen, että ymmärrän mikä on totta ja mikä ei.

Miksi aloitin blogin?

Halusin kiljua, vuoroin kuiskata tuntojani maailmalle. Sitä, millaista on koettaa elellä tämän pään kanssa.

Sain tämän alulle, lisää seuraa jatkossa. Arvostan kaikenlaista palautetta.